Pia Lindy – Joitakin katsantoja arkielämään urbaanissa maisemassa

Henri Lefebvrea (1961) ja Kirsi Saarikangasta (2006) mukaillen arkielämästä (everyday life) ei ole olemassa mitään yleistystä, vaan arkielämiä on olemassa niin paljon kuin on paikkoja, ihmisiä ja elämäntapoja. Arkielämää voi olla hankala jäsentää, koska arki on niin paljon osa meitä ja meissä ja se on myös ympärillämme saartaen joka sivulta ja suunnalta. Arkeamme jäsentää joka päivä kohtaamamme rakennettu elinympäristömme, joka myös muovaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme siitä, keitä ja missä me olemme. Eletyn ympäristön merkitykset ja kokemukset tulevat esille sosiaalisessa toiminnassa ja valinnoissamme yhtä hyvin kuin myös omat valintamme ja tekomme heijastuvat ympäristöön, toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Ympäristö ja tila vaikuttavat meihin kehomme, kehon aistimusten ja tuntemusten, eleiden, asentojen ja liikkeen kautta. Voikin pohtia kuinka paljon tiedostamme tätä kehon eri aistien välityksellä arjestamme ja ympäristöstämme keräämäämme informaatiota. Tieto voi jäädä meiltä huomioimatta tai työnnämme sen syrjään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tai joissakin tapauksissa liian epämielyttävänä asiana. Vasta kun jokin asia, vaikka epäkohta jostakin syystä nousee esille, voimme todeta “tietävämme” siitä jo enemmän mitä luulimme, mutta emme olleet vain ottaneet asiaa tietoisesti pohdintaamme. Tässä mielessä olisi hyvä luoda tilaa ja mahdollisuuksia asukkaille pohtia eri tavoin ja keinoin omaa asuinympäristöään, sen sosiaalista toimintaa ja suhteita.

Kenelle tai mille ikäryhmälle rakennettu lähiö ja sen ympäristö on pääosin suunniteltu, miten ikä, sukupuoli tai ihmisten erilaisuus, mahdolliset rajoitteet on otettu tai ei ole otettu huomioon sekä miten erilaiset muutokset yhteiskunnassa tulevat koetuiksi.  Miten tai minkälainen ihmiskuva/keho/kehollisuus näkyy suunnittelussa tai rakentamisessa? Melu, turvattomuuden tunne, väkivallan ja ahdistelun pelko, markkinavoimien ja autojen valtaamat tilat tai “aina kylmä ja tuulinen kohta” ovat aistittavissa ja koettavissa todennäköisesti joka lähiössä. Miten ne vaikuttavat arkeemme, elämän käytäntöihimme? Jättiläisinä? Häiritsevinä epäkohtina? Hiljaisesti hyväksyttyinä tosiasioina? Vältettyinä kohtaamisina? Voiko tilannetta, tiloja, tilankäyttöä tai mielikuvia paikasta tai omia roolejaan muuttaa, milloin se on tarpeen?

Giants of the Hoods sukeltaa kaduille ja lähiöihin, etsii ja muokkaa kulmakunnan jättejä

Giants of the Hoods –kaupunkitaideprojektissa etsitään kohtaamisten ja keskustelujen avulla muutaman pääkaupunkiseudun lähiön erityispiirteitä, joiden avulla kullekin lähiölle -Kontulalle, Tapiolalle ja Kalliolle- luodaan kollektiivisesti kulmakuntien omia jättiläishahmoja. Hahmoissa pyritään tuomaan esiin erilaisia lähiölle miellettyjä piirteitä ja paikallisuuteen liittyvää informaatiota.

Projektin jättiläishahmojen taustalla on löyhä kiinnittyminen sosiologi Max Weberin ajatteluun tyypeistä, jotka ovat aina enemmän kuin realistinen kuvaus tai tulkinta yhdestä yksilöstä.
Kulmakunnan jättihahmot –tyyppeinä ovat siis eräänlaisia yleistyyppejä tai –käsitteitä, joilla ei pyritä kuvaamaan vain yhtä tiettyä historiallista tapahtumaa tai yksilöä, vaan enemmänkin tuomaan esille eri tilanteissa ja paikoissa tapahtuvaa sosiaalista toimintaa ja paikallista elämää yleensä. Samalla pyritään horjuttamaan kiinteitä stereptypioita tuunaamalla hahmoa yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa ja näkemällä jättiläishahmo muuntuvana prosessina.

Projektissa sanaa jättiläinen tulkitaan avoimesti: “Jos jokaisessa lähiössä on oma jättiläisensä, mikä tai kuka on Kontulan Jättiläinen?” Jättiläiset ovat tunnettuja koko maailman tarustoissa: usein ne muistuttavat tarinoiden mukaan läheisesti ihmisiä, mutta ovat paljon suurempia ja vahvempia ja niillä on kuuluva ääni. Pienimmillään jättiläinen kuvataan vähän miestä suuremmaksi ja suurimmillaan taivasta hipovaksi.

Minkälaisia sitten ovat tämän päivän jättiläiset ja miten ne tulevat esille arjessamme? Giants of the Hoods –projektissa tarkoitus ei ole “pysäyttää” Jättiä yhdeksi kuvaksi/totuudeksi tai yhdenlaiseksi mielikuvaksi vaan hahmot muovautuvat aina uudelleen ja uudelleen tässä ja nyt –tekemisen jatkumossa. Arkkitehtuuri, sosiaaliset kuviot ja rutiinit, tarinat ja uskomukset kiinnittävät meitä ympäristöihimme siinä missä kehollisuutemme, kaupalliset trendit ja liikenteen melukin. Nykyhetken nopea muutosten virta ja suhtautumisemme asioihin niinkuin myös vuoropuhelumme itsemme ja maailman kanssa resonoi kehoissamme ja liikkeissämme. Teknologia, erilaiset mediat ja virtuaaliset todellisuudet liikuttavat meitä ja urbaaneja jättiläisiämme. Yhtä hyvin myös muistot, oman elämän tärkeät ihmiset ja hetket elävät ja kulkevat –tanssivat mukanamme eri kokoisina jättiläisinä.

Ajatuksia Kontulan työpäivien jälkeen

Miten yksipuolisia kliseet ja stereotypiat voivatkaan olla? Kontulaan toistuvasti liitettävät mielikuvat päihteiden käyttäjistä työttömyydestä ja köyhyydestä sulkevat helposti pois mitä muuta Kontula on tai mitä sieltä löytyy. Yksilöiden kokemuksia ja vastauksia erilaisti vastajaan ikä- ja tausta. Kontulassa tuli esille kiinnostava seikka liittyen kotiutumisen ja paikan tuntemisen tuntuun. Esitellessämme projektia ja kysymyksiä Kontulasta jotkut sanoivat olevansa kykenemättömiä vastaamaan, koska olivat asuneet liian vähän aikaa Kontulassa. Heidän ajattelussaan10 tai 13 vuotta ei ollut tarpeeksi tietämiseen. Kuinka yksilöllisiä paikan omaksi tai ajan kokemisen kokemukset ovat ja mikä saa paikan tai lähiön tuntumaan kotoisalta juuri itselle? Kuka täällä asuu?Tai olisiko kysyttävä, missä minä asun?